maanantai 6. helmikuuta 2017

Kymmenen vuotta: se oli ihanaa niin kauan kuin se kesti!



Huh, vuosikymmen on vierähtänyt verkon pauloissa. Aloitin ensimmäisen blogin kymmenen vuotta sitten. Ja puoli vuotta on mennyt nyt ilman yhtään julkaisua, siinä missä ennen jo viikko tuntui pitkältä. En olisi koskaan uskonut, että tulee päivä, jolloin panen pillit pussiin, niin innostunut olin. Enimmäkseen.

Viime kesään se loppui. Ei ollut nää tarvetta, ei niin paljon vapaata aikaa, ei niin paljon yksin kotona olemista. Mieheni H. jäi eläkkeelle, joten vapaapäivinäni on muutakin tekemistä kuin valokuvata ja kirjoitella. Tai...ei se niin mennyt, halu hiipui jo ennen sitä. 

Viime kesän jälkeen en ole ollut kiinnostunut enää kuvaamisesta. Tuntui että kaikki on kuvattu jo moneen kertaan. Kameraa en ole enää aikoihin kuljettanut mukana, kun puhelimesta saa välitettyä kuvat niin kätevästi sosiaaliseen mediaan ja kavereille. 

Ainoa kuvaaminen, mistä olisin kiinnostunut, on vanha intohimoni kosmetiikka: haluaisin tehdä meikkivideoita vanhemmille naisille. Valokuvissa joita olen kokeeksi ottanut, näytän armottoman uurteiselta ja vanhalta haahkalta, ei sellaista kukaan katselisi, oli meikki tai ei. Pitäisi panostaa kunnon videointivaloihin enkä halua ryhtyä nyt mihinkään hankintoihin.  Minulla on nimittäin toinen projekti menossa: aion lopultakin löytää meille uuden kodin.

Nykyinen on liian iso. Haluan löytää tilavan kolmen huoneen rivitaloasunnon kohtuullisen matkan päässä keskustasta. Huomenna siistin loputkin pikkutavarat piiloon ja alan kuvata huoneita myyntiä varten. Valmistaudun henkisesti pitkään myyntiaikaan, vanhalla alueella kun ollaan. Toivon, että pääsemme uudehkoon ja pelkistettyn kauniisti tehtyyn kotiin tämän vuoden aikana. Eikö se ole kohtuullista?


Minulle kuuluu siis hyvää, ei mitään mullistavaa uutta. En ole vielä(kään) isoäiti. Saan jäädä eläkkeelle ensi vuonna, loppuvuodesta. Ei yhtään paha, vaikka tykkään työstäni tosi paljon ja pidän itseäni hyvin onnekkaana, kun saan tehdä työtä nuorten ihmisten kanssa. Aikansa kutakin ja kolmekymmentä vuotta samassa työssä varmaan riittää. Vähän niin kuin nyt kymmenen vuotta tätä blogia:) Joten, tää on nyt tässä.

Kaikkea hyvää ja suuret kiitokset 
suurenmoisille lukijoille ja blogiystäville!


lauantai 16. heinäkuuta 2016

Keskikesää

Naamat ovat Tuomo-serkkuni tekemiä.

Tämä kesä on tähän asti ollut osaltani lomailua, kulttuuria, automatkoja, tapahtumia, perheen ja sukulaisten tapaamista, kesäjuhlia, vetelehtimistä ja loikoilua kotona ja vähän mökkeilyäkin. Kesä on virallisesti puolivälissä, vaikka heinäkuun tässä vaiheessa alkaakin pelätä sen kohta loppuvan. Koskaan ei tiedä, loppuivathan mansikatkin... Sadetta on myös tullut kiitettävästi.


Vielä toivoisin silti jotakin. Toivoisin kohtuullisesti aurinkoa, metsässä ja luonnossa kulkemista, herkkutatteja ja muita sieniä. Niitä ei ole pahemmin näkynyt täällä muutamaan vuoteen. Toivoisin myös uimista luonnonvesissä. Muistaakseni en viime kesänä uinut kertaakaan. Meidän mökillä (siis vanhempieni) ei ole Oulujoen varressa laituria ja uiminen on liian vaikeaa ilman laituria. Tänä kesänä taas ei ole kotona tullut mieleenkään lähteä uimaan, sopivimmat säät siihen olivat kai toukokuussa.

Olin silti uimassa pari viikkoa sitten, kun kävimme siskon kanssa kylpylän infrapunasaunassa ohjatussa rentoutuksessa. Oli muuten kiva kokemus. Sen jälkeen menimme altaille uimaan ja venyttelemään. Pääsimme kylpylään sisään huomattavalla alennuksella korkean (!) ikämme takia: Osuuspankin jäsenenä yli 55-vuotiaat kuuluvat kuulemma Silver-klubiin. Muutaman kerran saimme nielaista: parasta vaan tottua, kohta ollaan vielä vanhempia.


Olin tässä välillä kolme sateista päivää yksin kotona, kun H. lähti Ylä-Savoon maalaamaan äitinsä taloa. Me nautimme Vilman kanssa hiljaisuudesta monien juhlien ja lomalta työhön paluun jälkeen. Teki tosi hyvää. Monta viikonloppua sitä ennen oltiin menossa ja tavattiin paljon ihmisiä. 


Sadekaan ei nyt yhtään haitannut, paitsi kun lompsin eilen yhteen konserttiin kaatosateessa. Hämmästelin, että kaikessa ankeassa harmaudessa olimme ystäväni kanssa molemmat pukeneet päälle mustat vaatteet, joita ei kesällä juuri tule muuten valittua. Tapahtumateltan oviaukosta näkyi, että kaatosade jatkui koko konsertin ajan. Vielä lauantaina heräsin aamuyöstä kovan sateen rummutukseen, mutta nyt se näyttää loppuneen ja taivas on vihdoin kirkas. 

Ylä-Savossa oli sen sijaan aurinkoista ja talo tuli kolmessa päivässä maalatuksi.

Leikkimökki ja piha Pukkila-nimiseltä huvilalta Oulun Hietasaaresta, jossa olin suvun kanssa juhlissa.




perjantai 8. heinäkuuta 2016

Pieni ja hento ote


Lähdemme viikonlopuksi H:n kanssa Ouluun sukujuhliin. Edellisistä onkin jo pari vuotta ja siinä välissä on yksi eno ehtinyt kuolla. Olen lukenut säätiedotuksia joka päivä ja toivonut sateen väistymistä. Olisi kiva olla ulkona, vanhan puuhuvilan pihalla Hietasaaressa. Nyt se näyttää jo hiukan enemmän mahdolliselta kuin pari päivää sitten.

Meidän nuorempi polvi päätti puolestaan majoittua yhdessä meille, ja siinä samalla hoituu tietysti Vilma. Sitä ei tällä kerralla oteta mukaan. Aikamoista ajelua kesä aina on, vähintään kerran viikossa ollaan ajettu johonkin päin Suomea. Vapauden tunne ja helppo lähteminen juuri tekee kesästä niin kivan. Eihän sitä enää talvella jaksa joka viikonloppu johonkin reissata, talvella käperrytään enemmän kotiin. -Siis nyt vanhempana, ei se nuorena vauhtia vähentänyt!


Otsikko muuten viittaa näihin kukkakuviin, jotka ovat minusta niin herkän kauniita väriltään.


Kesälomani vetelee viimeisiään. Neljä viikkoa tuntui oikeastaan pitkältä ajalta, kun siihen sisältyi niin paljon kaikenlaista mukavaa menoa ja tekemistä. Tavallisesti olemme aloittaneet kesänviettomme kaupunkilomalla Keski-Euroopassa, mutta nyt päätettiin pysyä kotomaassa koko kesä. H:lla ei ole enää voimassaolevaa passiakaan, eikä muuten myöskään pistä tikkua ristiin asian hoitamiseksi. Jonot on pitkät nykyisin, olen kertonut pariin kertaan. 

Ei siis tule äkkilähtöjä tälle sakille. Ei tietenkään ole vielä koskaan sellaista otettukaan, mutta nyt kun tämä armas puolisoni on jäänyt eläkkeelle, se voisi joskus olla mahdollista. Ei ollakaan enää kiinni koulujen loma-ajoissa!





keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Luna


Silkkiturkki Luna, maailman kaunein koira, on poissa. Vieraileva tähtemme, nuorimman pojan silmäterä, kuoli viime sunnuntaina kuukautta vaille yhdeksänvuotiaana.  

Nisäkasvaimista se talvella alkoi ja niitä poistettiin kolmeen otteeseen. Lopulta syöpä levisi nopeasti ja loppu tuli yhtä nopeasti. Yllättävän nopeasti. Lopulta kolmessa päivässä.

Ihana Luna, terapiakoira, ihmisiä rakastava otus.

Tässä vielä pentuna.

Vilman kanssa ne tulivat hyvin toimeen, mutta ylimpiä ystäviä niistä ei koskaan tullut.


Voiko kauniimpaa katsetta olla! 
Ikävä on kova. Lunasta jäi hyvin rakas muisto.



tiistai 5. heinäkuuta 2016

Muotokuvia


Saako vielä lähettää muutaman kuvan Ateneumista? Muotokuvakäytävällä oli herkullinen kokoelma suomalaisten taiteilijoitten omakuvia. Kirjoitin pari vuotta sitten roomalaisessa museossa näkemistäni parista kuvasta tässä. Omakuvat ovat joskus perinteisen siloteltuja muotokuvia, mutta katsojan huomio kiinnittyy persoonallisiin töihin, joissa henkilö tosiaan herää henkiin ja katsoo aidosti ulos kuvasta. Prahassa näin kerran monta sataa vuotta vanhan kuvan, jossa vilkkusilmäinen nuori mies melkein ojensi kätensä tervehdykseen raameista!

Verner Thomé käytti raikkaita ja iloisia värejä töissään ja sellaiselta näyttää hänen omakuvansakin.

Hugo Simbergin töiden rauha näkyy myös tässä.

Kaikki ihanan erilaisia.

Tämä Vilho Lampi on hauska. Hänen muista tauluistaan en tosin pidä.

Tyko Sallisen omakuva on mielenkiintoinen, vahva ja kaunis.

Näistä herroista en ole kuullutkaan, mutta hauskat naamat kuitenkin.

Ja oli siellä muutama nainenkin, enemmänkin tietysti kuin tässä. Sigrid Schaumanin kuva vähän ihmetyttää, onko hän ehkä ollut jo hyvin sairas ja vanha maalatessaan tuota? Ei hän mitään valokuvantarkkaa maalannut muutenkaan, mutta niissä tunnelma on yleensä miellyttävä. Mutta niin tietysti, omakuvassa ei tarvitsekaan olla.

Kaikenkaikkiaan muotokuvia oli ihanan paljon!



tiistai 28. kesäkuuta 2016

Mökillä


Juhannuksena lämpö ja aurinko hellivät kerrankin kunnolla, vaikka sellaisenahan juhannukset muistaa menneiltäkin vuosilta. Sateiset kun eivät jää edes mieleen. Jos vähän vaivaan päätäni, muistan että lähdimme viime vuonna jossakin vaiheessa sateen takia taksilla kaupunkiin yöksi ja se maksoi aika paljon.


Nyt oli ihana olla monta yötäkin mökillä, siis vanhempieni mökillä Oulun seudulla, missä olemme viettäneet perhepiirissä juhannusta ties kuinka kauan. Nuorimman siskon lapset tulevat aina käymään mökillä, kun asuvat lähellä, muu jälkikasvu juhlii muilla mökeillä. Meillä ei tule yleensä käytyä siellä kuin kerran kesässä, neljän ja puolen tunnin matka on niin pitkä.

Hirsimökin hiljaisuudessa lomalainen nukkuu hyvin. Vetelimme miehen ja koiran kanssa kymmenen tunnin yöunia, kun puolivälissä lomaa ei ole työstressin häivääkään enää muistissa. Eikä minulla osa-aikaisena ole sitä enää muutenkaan kuin minimaalisesti entiseen verrattuna. Heräilimme rauhassa puoli yhdentoista maissa ja keitimme kahvia. Muut tulivat vasta iltapäivän puolella grillailemaan ja paistamaan muurinpohjalättyjä.


Meillä pohjoisessa lupiini on kukkapenkin vaalittu helmi! Siellä eivät tienpenkat rehota lupiinia, vaan kissankelloa, niittyleinikkiä ja koiranputkea. Minusta tosin lupiini tienvarressa on mukavannäköistä, vaikka tiedänkin miksi siitä ei pidetä. Lupiini joka tapauksessa tyytyy vähään ja siksi viihtyy tuossakin penkissä.


 Tämä on hurmaava väri:)



Vilma puolestaan viihtyi pihalle rakennetun pitkän pöydän alla kytiksellä aina kun oltiin syömässä. Muutenkin koira sai kerrankin olla vapaana koko ajan ja se nautti elämästään! Se pysyi ihmeen hyvin lähistöllä ja tuli melko pian kutsusta takaisin näkyviin. Vain kerran se ehti livahtaa vaarin työkaluvajan alle. Vajan alta kuului kolahdus ja muovin rapinaa, koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Ei auttanut kuin hakea sisältä makkaraa ja alkaa houkutella pois sen avulla. Pelkäsin kovasti, että se jää loukkuun johonkin. No, makkaran houkuttelemana se selvitti lopulta itsensä takaisin ihmisten ilmoille ja sai palkintonsa. -Ilmeisesti siellä ei ollut enää jäljellä rotanmyrkkyä, jota vaari muisteli heitelleensä rakennusten alle, aikana ennen koiria.

 Siskon perheen jo ikääntyvä metsästyskoira. Heillä on lapinkoirakin, mutta se onnistui hyvin välttämään kameraa.

Pahka sen kun kasvaa.

 Kummityttöni viritti renkaan saunan terassille ja antoi pienen näytöksen tädeilleen.


 Toinen täti kokeilee taitojaan, eikä muuten ollut yhtään hullumpi, kun ottaa huomioon, ettei ollut koskaan ennen kokeillut. Minä osaan pyörittää rengasta vain vyötäröllä.

Ollapa vielä nuori ja notkea...


maanantai 20. kesäkuuta 2016

Ihastuneena Ateneumissa


Kesäloman alettua lähdimme H:n kanssa käymään visiitillä Helsingissä. Olin odottanut tilaisuutta päästä katsomaan Ateneumin uutta ripustusta. Jos nyt joku ei ole käynyt siellä ja on kiinnostunut, tulee tässä muutama suosikkini.

Olen kulkenut äitini kanssa taidenäyttelyissä lapsesta asti. Alussa ehkä enemmän tai vähemmän innostuneena; ketä nyt lapsena taulut, sen enempää kuin kirkot tai museotkaan niin kamalasti kiinnostaisivat. Vanhempani olivat tiedonhaluisia ja uteliaita ja halusivat koluta paikkoja kesämatkoilla ympäri Suomea. Ja kyllä Oulussakin taidenäyttelyitä riitti. Sittemmin aikuisena se on ollut yhteinen hupimme.


Taidepostikortteja olen ostellut museoista ja tehnyt niistä vaihtelevia kokoelmia jääkaapin ja pakastimen oveen. Siksi monet taulut tuntuvat niin tutuilta ja lähes omilta, hehe. Siksiköhän sydämeni oli lähes pakahtua onnesta, kun astuin sisään Suomen taiteen tarina -näyttelyyn. Kaikki nämä täällä!


Tarvitseeko kertoakaan, että olin ripustuksesta valtavan vaikuttunut. Sen on suunnitellut alankomaalainen Marcel Schmalgemeijer, luin täältä. Tämä ripustus on pysyvä, ainakin vuoteen 2020 asti.

Kuvat, värit ja aiheet korostuvat ihan eri tavalla, kun ne on ripustettu ajatuksella ryhmiksi. Yksi taulu kerrallaan näyttää jotenkin ankealta tämän jälkeen.

Oli niin paljon tällaista hyvin tuttua...

Ja sitten tällaista vähemmän tuttua, mutta sitäkin ihanampaa katsella.



Tämä taulu on Hugo Simbergin Iltaa kohti, enkä ole ennen nähnyt sitä. Löysin tiedon, että se on hankittu Ateneumiin vasta viime vuonna. Mallina Simberg on käyttänyt omaa isäänsä ja poikaansa.

Edelfeltin Lapsen ruumissaatto

Gallén-Kallelan Aino-taru

Albert Edelfeltin Pariisin Luxembourgin puistossa

Olin kerran kiertelemässä Edelfelt-näyttelyssä ja kuljin tämän taulun ohi, kun sen eteen oli istunut ryhmä pieniä koululaisia. Esittelijä tai opettaja kysyi lapsilta, mikä aika päivästä taulussa oli, ja mikä vuodenaika. -Jestas, huomasin etten koskaan ollut pohtinut moista tauluja katsoessani. Huomasin taas kerran, että olen hotkija kuvien katselussa niin kuin olen lukemisessakin. Liika nopeus kostautuu, hitaasti saisi paljon enemmän irti kaikesta.

Tästä tunnistan ylhäällä vasemmalla Elin Danielson-Gambogin ihanan omakuvan.
Sen alla on pieni Maria Wiikin tekemä kuva. Keskellä Edelfeltiä.

Edelfeltin Kuningatar Blanka vetosi minuun kovasti nuorena, 
mutta sen alla oleva Magnus von Wrightin kuva Annankadusta talvisena päivänä vetoaa vieläkin kauneudellaan.

Tämäkin Gino Severinin klovni on koristanut jääkaappiani kauan sitten. 
Nyt puhuttelee enemmän sen oikealla puolella oleva Unto Koistisen teos ja riipaiseva Schjerfbeck.

Kenen lie, mutta mitkä värit!

Tyko Sallinen oli rikkinäinen ihminen ja pirullinen aviomies, mutta osasi kyllä maalata. Omakuvasta ei tule mieleen kovin sympaattista mielikuvaa, eikä kuva Helmi-vaimosta oikealla ole mitenkään imarteleva. Mirri mustassa puvussa on tämän nimi, minulla oli joskus julisteena kuva Mirri sinisessä puvussa -taulusta.

Taulut alhaalla vasemmalta Magnus Enckell ja Jalmari Ruokokoski. Nämä sopivat hyvin yhteen.

***

Kuvat otin miehen iLuuri-kutosella, koska vain se oli sallittua.
Jatkoakin seuraa, tässä joskus.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...