Eilen oli ihana kävelysää: aurinko paistoi lämpimästi, mutta ilma oli viileähkö ja tuulinen, vaati pitkähihaista päälle. Se on minulle juuri sopiva keli. Kävimme Vilman kanssa kiertelemässä lähimaastoa, joskaan ei missään umpimetsässä.
Tavallisesti voikukkien kukinta tuntuu menevän hetkessä ohi, mutta se muistikuva on ehkä niiltä ajoilta, jolloin olin aina töissä. Nyt kukinta tuntuu kestävän viikkokausia varsin voimallisena.
Pienissä vaahteroissa uudet lehdet roikkuvat hauskasti, kiiltävinä ja kauniin terävinä. Ehkä se on tavallinen ilmiö, johon en vaan ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiota.
Ojassa oli niin vähän vettä, että Vilmakin pääsi vähän kahlailemaan. Ja väisteli kameraa tehokkaasti.
Vapaaviikko on hurahtanut taas ohi nopeasti. Olin listannut pöydälle näkyviin tehtäviä, jotka tällä viikolla haluan tehdä, ja kuin ihmeen kaupalla sain sillä tavalla yliviivata niitä yksi kerrallaan. Vaatteet tuli pienennettyä, uudet taulut ripustettua, raha-asiat hoidettua ja ikkunat...on edelleen pesemättä. Työläin homma vaatii miestä avaamaan ja sulkemaan suurimman osan ikkunoista, eikä olkapääni kestä sitä jne. Aioinhan pestä liesituuletintakin ainakin vuoden, kunnes tässä kerran nakitin miehen tekemään sitä samalla kun itse tein muuta. Tulipahan tehtyä.
Jos en kirjaa asioita paperille ja pidä sitä näkyvillä, unohdan saman tien kaikki hyvät aikomukseni.
Viikon iloinen uutinen on se, että saan jatkaa osa-aikatyössä vielä ainakin maaliskuun loppuun. Ehdin anoa kesälle kaksi lomaa siltä varalta, että joutuisin palaamaan kokopäivätyöhön. Pelkkä ajatuskin tuntuu mahdottomalta. Nyt on menossa jo viides vuosi, jolloin olen ollut töissä vain puolet ajasta, ja tässä osa-aikatyössä pysyn terveenä.