Meikkitutoriaali Angien tapaan

Oletko nähnyt Maria Cyzan Angie Castellano -videoita? Angie on topakka nainen, jonka luomivärisävy on nimeltään Splurge ja lempihuulipuna Stinkin' Rich.

Meikkivoiteen valinta, ja miten se onkaan vaikeaa!

Heti rintaliivien, uimapuvun ja kenkien jälkeen oikeanvärisen meikkivoiteen valinta on sieltä vaikeimmasta päästä valintoja. Kun on saanut valittua tuotteen ja laadun, on vielä värin vuoro. Se mikä kädenselällä näyttää täydelliseltä, voi kasvoille levitettynä osoittautua vaaleaksi naamioksi.  Nenänpäähän kokeilu ei auta paljon sen enempää.

Vasta muutaman vuoden ajan olen älynnyt pyytää myyjää apuun värin valinnassa. Myyjä voi testata voiteita leuan ja kaulan välimaastoon ja nähdä sieltä paljon selvemmin, mikä on sopiva ja mikä ei. Itse sinne on vaikea nähdä. Meikkivoiteen värin pitää nimittäin olla yhtä kaulan, rinnan ja vartalon kanssa, ei kasvojen. Kyllä meni kauan tämän asian oppimiseen! Ja monta hutiostosta tuli tehtyä.

Iän myötä kasvoilta häipyy väriä. Luin tämän jostakin ja vasta sen jälkeen aloin itse kiinnittää siihen huomiota. Ihmettelin, miksi oma äiti on niin valkoinen kasvoiltaan, samoin anoppi. Ja kun tarkemmin katselen, on omakin naamani alkanut olla aika vaalea muuhun ihoon verrattuna varsinkin suun ympäriltä. Leuka jää usein vielä meikkivoiteen jälkeenkin liian vaaleaksi. Punotukset ja kaikki muut ihon virheet sitten oikein korostuvat vaaleassa pohjassa. Toistaiseksi tämä värin katoaminen ei ole koskenut tummia silmäalusia...

Ammattilaisten videoita katsellessa huomaa selvimmin, miten eriväriset ihmisten kasvot voivat joskus olla vartaloon verrattuna. Jos valitsisi värin vain kasvojen perusteella, saisi ihan eriparisen pään ja kropan. Kasvojen iho on vaaleampi tai tummempi ja ehkä hyvinkin punottava vartaloon verrattuna. Kauneusgurujen ykkönen (ainakin omasta mielestäni) Lisa Eldridge näyttää sen kädestä pitäen videollaan:

Raili Hulkkonen neuvoi ennen lehdissä, että vanhemman naisen kannattaa ottaa aina kahdesta meikkivoiteesta tummempi, jos miettii, kumpi on sopiva. Se aavistuksen tummempi tuo kadonnutta väriä takaisin naamalle, ja sen olen huomannut itsekin todeksi. Ei siis tehdä mitään rusketusta, vaan palautetaan elävää väriä.

Onneksi meillä on Lumene, jolla tulee koko ajan erinomaisia värivoiteita. Niistä tiedän aina, ykkönen tekee minut jäätyneen näköiseksi, kakkonen sopii hyvin talveksi ja kolmonen kesäksi.

Elämältä kaiken sain. Ja mitä siitä opin.

Olen saanut elämältä kaiken, mitä olen koskaan älynnyt toivoa. Näin olen aina ajatellut. Riippuu tietysti siitä, minkälaisia haaveita on mielessään nuorena hautonut ja mitä toivonut. Jos on jalat maassa yleensäkin, on mahdollista saada kaikki.

Suomalaisena nuorena naisena minulla oli aika usein mahdollisuus toteuttaa itseäni ja unelmiani, kuten monilla muillakin. Silti ykkösasia oli aina, että halusin naimisiin ja lapsia. Se oli itsestäänselvää. Lukion jälkeen halusin kuitenkin ensin opiskelemaan, halusin oman ammatin ja työn. Työelämä näytti silmissäni kiinnostavalta ja houkuttelevalta. Kuuntelin mielelläni lapsena auton takapenkillä, kun vanhemmat juttelivat työasioistaan.

Ihan ensimmäiseksi piti kuitenkin päästä irti kotiympyröistä kokeilemaan siipiään maailmallla: töihin ulkomaille tienaamaan rahaa, kuulemaan bändejä, jotka eivät koskaan tulleet Suomeen asti, ja tietysti katselemaan pitkätukkaisia poikia. Siellä vähitellen vahvistui ja selkeni se, mitä halusin opiskella. Oli aika palata kotiin valmistautumaan pääsykokeisiin.

Sain opiskelupaikan, oman kodin, aviomiehen, vähitellen ammatin ja lapsia. Löysin lopulta oman alani ja sain työn, joka oli minulle kuin omiaan. Elämä oli sellaista kuin muillakin, alkuun rahallisesti niukkaa, mutta muuten täyttä.

Olin saanut elämältä kaiken, mitä olin halunnut. En kertakaikkiaan keksinyt, mitä muuta voisin enää haluta. Myöhemmin sain häivähdyksenomaisesti kokea, miltä tuntuisi menettää kaikki elämänsä kulmakivet vuorollaan. 

Ruuhkavuosien jälkeen koin ison viidenkympin kriisin, siksi sitä nyt nimitän. Moni asia sattui muutaman vuoden sisällä samaan syssyyn, ja ne kaikki saivat aikaan jonkinlaisen romahduksen.

Nuorin poika lähti armeijaan. Jäimme kaksin kotiin miehen kanssa. Emme oikein osanneet enää olla kahdestaan. Emme olleet koskaan lapsiperheenä panostaneet parisuhteeseen, vaikka niin lehdissä neuvottiin. Ei ollut rahaa, eikä varsinkaan lapsenvahteja. Vasta jälkeenpäin tajusin, että elämältäni tuntui lasten lähdettyä menevän tarkoitus kokonaan. Mihin minua enää tarvittiin? Eläisinkö siitä eteenpäin vain kuluttamalla aikaa töitten jälkeen? Kuka minä olin, paitsi äiti? 

En ollut sitä ennen edes tajunnut, miten kiinni olin lapsissani, koska tunsin antavani lähes kaiken energiani työlle, johon suhtauduin intohimoisesti. Kodin ulkopuolella harrastin vain liikuntaa ja sitäkin siksi, että ylikuormitettuna kaupungin virkanaisena jaksaisin käydä töissä. Kerran viikossa ryhmäliikuntaa ja muuten sauvakävelyä ja pyöräilyä töihin. 

Mies oireili myös tahollaan ja järjesti itselleen omanlaistaan vipinää. Silloin tuntui elämältäni menevän pohja kokonaan. Siitä isosta kriisistä selvisimme ja jälkeenpäin ajateltuna se oli parasta, mitä meille on tapahtunut (lasten syntymän jälkeen). Kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen jouduimme kahlaamaan syvissä vesissä ja rakentamaan luottamuksen uudelleen. Rakkaus ei ollut koskaan onneksi minnekään kadonnut, se vaan piti löytää uudelleen.

 Tämän kaiken jälkeen menetin työkuntoni väliaikaisesti. Kaikkien aikojen kiireisin kevät sattui töissä, apua ei saanut enkä olisi osannut kyllä pyytääkään. Alallani jokainen hoitaa oman tonttinsa itse. Yritin tehdä kaiken hyvin niin kotona kuin töissäkin enkä osannut luovuttaa ja löysäillä välillä. Lopulta en pystynyt enää tekemään mitään, lamaannuin. Kolmen kuukauden kuluttua palasin  takaisin töihin ja siellä menikin vähän aikaa ihan hyvin. 

Isompi stoppi tuli muutaman vuoden päästä. Kuppi vaan vyöryi yli ja oli päästävä pois, kotiin huilaamaan. Alkoi pitkä omien tapojen ja asenteitten tutkailu ja uuden opetteleminen kognitiivisessa terapiassa. Sitäkin kriisiä pidän yhtenä parhaimmista kokemuksistani. Olen suorastaan kiitollinen siitä. Sain terapiasta valtavasti, arvostin ikäistäni kokenutta psykologia, jonka kanssa löysimme helposti yhteisen sävelen. Arvostin myös suuresti siskojeni ja ystävieni kanssa käymiäni keskusteluja. Ja sitä että mies seisoi rinnalla.

Näitten kokemusten aikana ja niitten jälkeen elämänilo oli taas voimissaan ja huomasin, että minulla on elämälleni oikeutus ihan omana itsenäni. Ajattelin, että elämän tarkoitus on tulla siksi ihmiseksi, joka on. Ikääntyessään ihminen muuttuu vähän koko ajan, ainakin elämä muuttuu ja kypsyttää. Se on  mielenkiintoista. Sisimässään ihmisen perusolemus tietenkin pysyy ihan samana kuin jo lapsena, kaikki iät vaan ovat läsnä yhtä aikaa.

Enpä tiedä, miksi tämä tuli juuri tänään mieleeni. Varsinkaan kun en ole pariin kuukauteen kirjannut halaistua sanaa koko blogiin. Loma on tehnyt hyvää tässäkin, olen suorastaan nauttinut, kun ei ole tarvinnut ottaa kuvia ja ajatella blogipostauksia. Muutaman viikon jälkeen tulee yhdeksän blogivuotta täyteen, joten kaiken nyt kirjoittamani olen varmaan sanonut jo muutamaan kertaan. 

Ei voi mitään. Vanhemmiten alamme kaikki jankata yhä uudelleen ja uudelleen samoja asioita. Odottakaa vaan;)