 |
| Silja Puranen, Ilman turvaverkkoa |
Olin eilen illalla työporukan kanssa teatterissa, pitkästä aikaa. Edellinen kerta taisi olla keväällä. Tätä oli suunniteltu pitkään. Menimme ensin kaikki kaksitoista leidiä syömään Figaroon, ja sieltähän ei ole koskaan tarvinnut lähteä pois pettyneenä. Pieni ja intiimi ravintola tarjosi nytkin ihania makuja, alkaen viinistä: Eric Louis Sancerre Blanc oli juuri niin hedelmäistä ja kukkaisen raikasta kuin vain kuiva viini voi olla.
Otin alkuruoaksi vuohenjuustobruleen, kirsikkatomaattisalaattia ja basilikasorbettia. Jokainen osanen maistui mainiolta! Brulee oli pikkuruinen puolen desin annos ja tomaattisalaattia ja sorbettia oli ruokalusikallisen verran, mutta se oli juuri sopiva määrä ruokahalun herättäjänä. Varsinkin tällaisella tulevalla hoikalla (!) ihmisellä...
Pääruokana söin paahdettua siikaa, jokirapukastiketta, lohi-kampasimpukkaterriiniä ja muhennettua fenkolia. Siika oli, well, hyvin mietoa, kuten aina. Kastike myös niin mietoa, etten kyllä rapua siitä maistanut, mutta vika saattoi olla maistajassakin. Terriini oli kyllä hyvää, ja fenkolia taisi olla rapeassa kasvislisäkkeessä. Annos jätti siis vähän kylmäksi, mutta seurueen lihansyöjät olivat kyllä kovin tyytyväisiä.
Jälkiruoan kuittasin kahvilla eli aika hyvin tuli pysyttyä kurissa. Mutta laihduttaja mässäilee ruoasta puhumallakin! Koko ilta oli meille palkkiona hyvin tehdystä työstä, ja vaikka en siihen tehtävään ollut paljonkaan osallistunut, nautin täysin siemauksin. Ilta oli niin onnistunut, että päätimme ottaa sen uusiksi vielä syksyn aikana.
Kaupunginteatterin Piaf-näytelmä ei etukäteen herättänyt mielessäni sen suurempia intohimoja, mutta onnistui ehkä juuri siksi yllättämään positiivisesti. Edith Piafin elämästä en tiennyt etukäteen mitään, mutta lauluthan olivat lähes kaikki tuttuja. Niitä kuuli jatkuvasti radiosta lapsena 60-luvulla.
Pääosan esittäjä Raisa Vattulainen on itsekin pienikokoinen ja suuriääninen nainen ja hän veti pääroolin suurella tunteella. Piafin elämä ei kovin kaksiselta näyttänyt, kurjasta lapsuudesta lähtien. Kaikesta myöhemmästä menestyksestä huolimatta hän kärsi yksinäisyydestä ja kuitenkin karkotti helposti ihmiset luotaan karkealla käytöksellään.
Mutta se laulu! Se pelasti kaiken.
 |
| Nämä ovat Minna Kangasmaan installaatioita vanhoista lautasista. Ilman
salamaa otettuna kuvissa näkyy vähän häiritsevästi varjot seinällä. |
Luulen, että ravintola, jossa olen syönyt yhden elämäni parhaista illallisista oli juuri Figaro Jyväskylässä. Semmoinen pienehkö muutaman huoneen tila, jonne mennään suoraa kadulta, ja jossa oli ainakin muutama vuosi sitten huikean hyvä miestarjoilija.
VastaaPoistaToinen tuleva hoikka täällä herkuttelee lukiessaan ja katsoessaan. Onko noita entisiä lautasia esillä kotikaupungissasi?
VastaaPoistaMinä katselin äskettäin elokuvan Piafin elämästä. Melkoisen surullista ankeutta ja yksinäisyyttä se minusta oli. Elokuva kylläkin oli hyvä ja pääosan esittäjä.
ps. iPhone on verraton! En vaihtaisi muuhun, ja jopa nokiauskollinen mieheni on nyt vaihtamassa iPhoneen, tosin vasta perheen taholta tulleen pitkäkestoisen taivuttelun jälkeen.
VastaaPoistaKuulostipa upealta iltanne!
VastaaPoistaMahtava tuo Silja Purasen, ilman turvaverkkoa.
Hieno teatteritraileri! Laulu ja musiikki kuulostivat hyvältä. Katsoin (keväällä?) tv:stä Piaffin elämäntarinan. Se oli tossi mielenkiintoinen ja hyvä. Piaff oli köyhistä oloista lähtöisin, eikä käytökseltään kovinkaan sivistynyt. Mutta laulunsa on tosi koskettavaa ja kaunista.
Ihanaa uusiokäyttöä vanhoille lautasille! Silja Purasen 'mattoihin' ihastuin syvästi kesällä Uuden polven museon näyttelyssä Säykissä. Niissä on niin paljon sisältöä ja ajattelemisen aihetta.
VastaaPoistaPirkko, sama paikka se on: kaksi huonetta, tomaatinpunaiset seinät ja upeat miestarjoilijat;) Ruoka on laadukasta ja viinit loistavia.
VastaaPoistaKyllä minuakin on taivuteltu. Poika suorastaan tuputti, että eiköhän äiti laiteta sulle lopultakin kunnon puhelin.
Rouva Kameleontti, lautaset näin Käsityön museossa näyttelyssä alkusyksystä. Pitäisi kaivaa tuo Piaf-elokuva esille jostakin, nyt kiinnostaa, kun tietää jotakin. Marion Cotillardia muistaakseni kehuttiin kovasti roolistaan.
Rita, sinäkin varmaan muistat nuo Piafin voimakkaan äänen ja jännittävän vibraton lapsuusvuosilta, kun niitä soitettiin paljon radiossa. Eipä kuulu enää.
Lepis, nuo matot olivat ihmeellisiä!