Terve taas!

 

 

 

 

Blogihiljaisuus on ollut hiljaisuutta muutenkin, olen ottanut iisisti ja lepäillyt paljon. Haavat eivät ole vuotaneet, kipuja ei ole nimeksikään ja alkuperäiset teipitkin ovat pysyneet paikoillaan. Hyvä niin, koska saan muista ihoteipeistä ihottumaa. Niitä täytyy pitää peräti kaksi viikkoa tukena.

En viitsi tieten tahtoen ärsyttää haavojen paranemista hikoilemalla ja mikä sen parempaa!  Kerrankin on hyvä syy välttää rasittavaa liikuntaa. Joillakin se vaikuttaa ruokahaluun käänteisesti, mutta täällä sellaisesta ei ole kuultukaan. Aina maistuu, ja mitä vähemmän on tekemistä, sitä paremmin vaan. Joka aamu päätän ottaa vain yhden leivän ja otan kaksi, Ja jos pakastimessa on puolukkapiirakkaa, syön sitä vaikka jäisenä päiväkahvin kanssa. Hohhoijaa, itsekuri on nollassa.

 

Pakkasaamun kuvat olen ottanut syyslomalla Oulussa pari viikkoa sitten, lapsuuden maisemistani Tuiran uimarannalla. Tämä alin kuva paljastaa tämän viikon ajanvietteen. Virkkaamiseenkin voi jäädä koukkuun: teen vielä tämän lapun loppuun, katson mitä langasta vielä tulee, vielä yksi lappu. Yöllä niskaa kivistää ja kättä särkee.

Välillä on käväissyt mielessä huomio, että olen henkisesti veltostunut aika lailla. Ostin mm. Pirjo Saarnian kirjan Ruoan terveysvaikutukset, aihe joka kiinnostaa minua paljon, enkä ole avannut sitä vielä kertaakaan. Yöpöydällä odottaa viisi ystäviltä jo kesällä lainattua kirjaa. Kesä meni koirakirjojen parissa.

Koiran kanssa vaan torkutaan sohvalla.

Teipattuna

Taas vaihteeksi sairauslomalla ja tissit teipattuna. Kävin eilen aamuvisiitin päiväkirurgiassa, jossa korjattiin toisen rinnan arpea ja pienennettiin vielä sisänurkkaa toisesta. Tämä tehtiin ihan paikallispuudutuksessa eikä kestänyt kuin parikymmentä minuuttia.

Sen verran pitkää haavaa tuli nytkin, että lääkärin mielestä kymmenen päivää kotona on ihan paikallaan, lähinnä kai vuotojen takia. Minä olin varautunut ja saanut sijaisen kahteen päivään.

No en valita, en. Muistaakseni saan vielä jonkinlaista sairausajan palkkaakin tältä vuodelta. Olen kuitenkin ollut vasta 11 viikkoa töissä tänä vuonna, ja nyt on jo viikko 44.

Uskotteko, että olen tykännyt olla töissä.  Homma on mielekästä ja sitä on melko sopivasti.

Ehkä me saadaan Hauvan kanssa aika kulumaan.

Värien lumoissa

Näissä kuvissa näkyy uusi innostuksenaiheeni: Babetten peitto. Tämä hurmaava hippityylinen retropeitto on juuri niin värikäs ja alkukantaisen näköinen, että se irrottaa hyväntuulen hymyn yhtä helposti kuin koiran näkeminen kotiin tullessa.

Tässä on kerrankin mahdollisuus irrotella väreillä oikein kunnolla. Novitan Puro-lanhoilla on niin ihana leikkiä, kun niistä löytyy vaikka mitä mahdollisuuksia värin liukuessa uuteen vähän väliä.

Blogisurffailu vei minut tähän asti karttamieni  käsityöihmisten sivuille, kuten Tuijan tekeleitä ja Neulova narttu. Jälkimmäisen sivulta löytyi ihania kuvia ja myös ohje peitolle, vaikka sen kyllä osaa tehdä omasta päästäkin, kun näkee lopputuloksen.

Tässä taitaa ilta toisensa jälkeen mennä koko talven ajan. Kesken on vielä siskon tilaama torkkupeittokin, mutta kyllä sekin vielä valmistuu.

Muuten viikonloppu on sujunut nuorison vierailun, valokuvakurssin ja koiranhoidon merkeissä. Elämänmakuista ja täyttä. Sunnuntai onkin käytetty sitten urakalla nukkumiseen ja lepäilyyn.

Nuorena lokakuu oli minusta julmetun pitkä ja piinallinen kuukausi, ja ruma kuin synti, vaikka syksystä muuten tykkäsinkin. Nyt ajattelen, että tämä on tätä aikaa ja iloitsen vesisateestakin. Aika kuluu joka tapauksessa nopeasti.

Aivan naatti kaikesta riehumisesta!

Aamuajatuksia

Epätarkka pikkukamerakuva veteen heijastuvista värikkäistä valoista  ---

Aamut ovat käyneet pimeiksi. Välillä lähden jo seitsemältä, useammin vasta hiukan ennen kahdeksaa. Mies heittää autolla joko perille tai kaupunkiin, ja kävelen parikymmentä minuuttia töihin.

Pidän kovasti aamutunnelmasta, heräävästä kaupungista, valoista, väreistä ja raikkaasta aamuilmasta. Olisi ihanaa, jos voisi joskus, edes kerran lähteä niin aikaisin, että ehtisi ottaa kameran ja jalustan mukaan ja yrittää kuvata sitä tunnelmaa.

Tahtoisin kuvata ihmisiäkin. Ohikulkevia hahmoja suljettuine kasvoineen, rientämässä kuka mihinkin. Pulisevia alakoululaisia lampsimassa hitaasti eteenpäin, nuoriapareja kävelemässä kouluun käsikädessä joka aamu samaan aikaan. Sauvakävelijöitä ja koiranpissattajia.

Ihmiskasvot kiinnostavat ja niitä haluaisin tutkia. Meidän nuoriso ei tykkää yhtään olla mallina, ja ennen auliisti poseeranneet ja hyvin kuvaukselliset siskontytöt ovat kasvaneet isoiksi. Muutenkin pidän aidoista tilanteista ja ilmeistä.

Ei kameraa voi töihinkään tuoda ja työssäkäynti jättää aika vähän aikaa harrastuksille. Tietäisin yhden hyvän kuvauskohteen illalla, mutta en millään ehdi ja jaksa mennä sinne. Harjoittelua kuitenkin tarvittaisiin ja paljon.

Mää ku muutki

Joko sulla on oma baktus? Mulla on, innostuin nimittäin hirveästi, kun näin sellaisen Violetilla ja jollakin muullakin.

Omani tein kahdesta täydestä ja parista pikkukerästä Puron Tundraa ja pienestä määrästä Iltanuotiota. Malli oli niin yksinkertainen, että kudoin sen omasta päästä. Täältä löytyy kuitenkin hyvä ohje halukkaille.

 

Huivi valmistui muutamassa illassa television äärellä. Ja kutominen oli taas ihanaa!

Eilisen iltapäivän vietin sairaalan kliinisessä laboratoriossa, jossa  piti asentaa verenpaineen vuorokausimittauslaitetta. Siis sinänsä yksinkertaista mansettia ja kannettavaa pikkulaitetta, joka mittaa paineen käsivarresta puolen tunnin välein. Tämä on minulle tuttua ennestään, pari kertaa on jo mitattu vuorokausilukemat aiemminkin.

Loppujen lopuksi ympärilläni touhusi kolme hoitajaa ja yksi ylilääkäri eikä hommaa saatu toimimaan sittenkään. Olin varannut tähän koko iltapäivän, koska muistin, että edelliselläkin kerralla mikrofonin asettelu oli vaikeaa ja kesti kauan. Nyt yritettiin kaksi tuntia eikä pikkukone saanut sittenkään mitään lukemia.  Puristi vaan tuhatta ja sataa, kun yritti niin kovasti. Syytä ei keksitty.

Arvatkaa kenen olkavarret ovat kuin raipparangaistuksen jäljiltä?

Urakalla elokuvia

Sooloilija toimii hyvänä tiennäyttäjän elokuvavalinnoissa. Vein äitini Oulussa katsomaan Julie & Julia -elokuvaa, josta blogissa oli mainio juttu. Tykkäsimme elokuvasta molemmat, se oli hauska ja viihdyttävä, varsinkin kun tarina oli tosi. Ruoanlaittaminen kiinnosti kovasti ja ranskalainen keittiö varsinkin.

Rupesi myös kummasti kiinnostamaan Julia Childin kirja, Ranskalaisen keittiön salaisuudet, mutta voin käyttöä ei meikäläisen passaa juurikaan lisätä, tai sitten annoskoon on oltava aivan pienenpieni. Kuuri linnunannoksia tekisi muutenkin kyllä hyvää, kun talven tullessa kaikki housut kiristävät. Voi on kyllä hyvää, sitä ei käy kieltäminen.

Kaikista kehuista ja hyvistä arvosteluista huolimatta en keksi yhtään syytä, miksi haluaisin ostaa tämän elokuvan itselleni. Meryl Streepiä ihmettelimme äitini kanssa kovasti, hän ylinäytteli meidän mielestämme. Mutta sitten katsoin kotona Youtubesta näytteitä vanhoista Julia Childin TV-jaksoista -ja siellä hän oli, juuri samanlaisena! Ja samalla ilmiselvä Susan Boyle! Tässä vielä Meryl.

Eilen katsoimme miehen kanssa yhdessä Minä ja Marley -elokuvan, mikä on aika harvinaista nykyään. Mutta koira-aihe on se, mikä meitä vuorenvarmasti tänä päivänä yhdistää. Heti alkuun on sanottava, että kirja on tietysti parempi, kuten aina.

Päähenkilöinä Owen Wilson ja Jennifer Aniston onnistuivat ihan hyvin. He esittävät  elämänmakuista tositarinaa ja tavallisia ihmisiä. Opin pitämään Owen Wilsonista  vasta katsottuani Wes Andersonin The Darjeeling Limited -kohelluksen, jossa hän oli hyvin symppis, toisin kuin veljensä. Tässä hän on myös mukavan tavallinen, tosin komea. Ja sekä kirjan että elokuvan lopussa oli pakko itkeä.

Ja nyt kun elokuvien makuun taas pääsin, tarjosin itselleni lauantai-illan alkajaisiksi Herttuatar-nautinnon. Kruunasin sen vielä Carte D'Orin jäätelöllä. Pidin molemmista, elokuvan nautin kokonaan ja jäätelöstä puolet.

Herttuatar kolahti samalla tavalla ihmisenä kuin Sofia Coppolan Marie Antoinette: ei siirappisena pintakiiltokuvauksena vaan aitona ihmisenä. En yritäkään väittää, että kummassakaan olisi kovin syvällistä sanomaa. Mutta niissä pystyi aistimaan nuoren naisen tuntoja juuri sen elämän käänteissä, joihin he olivat sattuneet syntymään ja joutumaan. Tosi tätäkään en ostaisi.

Keira Knightley osasi näytellä hyvin älykästä ja nokkelaa Georgianaa, joka oli aikansa suuria julkkiksia. Hän muistutti myös Jane Austenin naishahmoja. Elokuvassa ei kuitenkaan ollut austenmaista kepeyttä eikä satiiria. Ralf Fiennesin esittämä herttua ei ollut mikään pahis, vaan aikansa mies, keski-ikäinen aristokraatti, joka ei kovin hyvin ymmärtänyt nuorta vaimoaan.

Ja kun alkuun pääsin, odottamassa on vielä Australia. Lounaan jälkeen, katsotaan saanko houkuteltua miehen ja pojan katseluseuraksi. Jos ei vaikka olisikaan tarpeen tänään katsoa Top Gearia.

Puhdas mieli

Ensimmäistä kertaa lojun sängyssä kirjoittamassa tällä uudella kannettavallani. Pikkuisen säätämistä tämä vaatii, ja paljon tyynyjä. Koneeni on nimittäin aika iso, kun halusin kookkaan näytön eikä tätä toisaalta tarvitse varsinaisesti kantaa missään mukana.

Tänäänkään ei erityisemmin haluta nousta ylös, on ollut niin ihanaa nukkua omassa pehmeässä sängyssä. Koirakin on vedellyt hirsiä jopa kahdeksaan asti. Eilen torkuin kahdet päiväunet, en pessyt naamaa ja hampaita enkä laittanut tukkaa ennen kuin illalla. Villasukat jalassa hiihtelin sisällä.

Tämä alkaa tuntua jo aidolta lomalta. Minulle on iso askel ja iso helpotus toisaalta antaa itselleni lupa resuta kotona räjähtäneen näköisenä. Tätä olen opetellut vasta uupumisen myötä. Joka puolella kotona näkyy kohentelun tarvetta, ikkunoitten pesua ja muuta, mutta ei yhtään kiinnosta. Olen oikein harvinaisen laiskalla tuulella. Jos saisin edes pykkivuoren silitetyä ennen töitten alkua?

Kohta vien Vilman lenkille sumuiseen aam...keskipäivään, että mies saa rauhassa imuroida ja pyyhkiä lattiat ilman ympärillä touhuavaa koiraa. Sitten teen kauppalistan ja lähden kaupunkiin etsimään kävelyyn sopivia jokasään talvikenkiä, Eccoja kai. Ruoanlaittokaan ei nappaa yhtään, taidan ehdottaa taas lauantaiseen tapaan ulkona syömistä.

Löysin Oulusta ihanan käyttötakin talveksi. Äiti vei minut pieneen vaatekauppaan (Kahelin), jota en ollut koskaan ennen huomannutkaan. Taitava myyjä toi useita takkeja sovitettavaksi. Olin hakemassa pitkää villakangasulsteria ja melkein jo ostin yhden grafiitinharmaan takin, hinta 406e.

Mutta iskin sitten silmäni toisentyyliseen grafiitinharmaaseen, moderniin  tyköistuvaan polven yläpuolelle ulottuvaan toppatakkiin, ja se oli juuri sitä, mitä tarvitsin eniten. Sitä paitsi se irtosi parilla sadalla. Lyijynharmaa on naamalleni ja tukalleni erityisen imarteleva väri ja siihen saa yhdisteltyä muita värejä aivan herkullisesti. Vanha musta ulsteri saa kelvata vielä yhden talven.

Lomaviikko tuntuu piiitkältä ja ihanalta, ja se jatkuu vielä huomisenkin. Pää on ihanan tyhjä. Don't worry, be happy!

Bäkkiin kotiin

*Helou helou, me ollaan tultu takaisin! Ei sillä, että muistaisin kotimatkasta mitään, kun nukuin turvavöissäni takapenkillä melkein neljä ja puoli tuntia.  Mitä nyt välillä käytiin pissitauolla Pihtiputaalla ja sain luistella tassuillani rantajäällä. Mahtavaa!*

Oulussa oli kivaa, ja olisin voinut jäädä sinne pitemmäksikin aikaa. Selkä alkoi kuitenkin sen verran muistutella itsestään, että piti tänään lähteä iltapäivällä ajelemaan kohti omaa sänkyä. Veikkaan kyllä, että lähes kahdeksankymppiset vanhempani huokaisivat myös helpotuksesta.

Ostettiin nimittäin siellä heille uusi tietokone ja opeteltiin käyttämään Vistaa. Samalla uusittiin kahvinkeitin ja äiti intoutui hankkimaan vielä isälle rikkaimurinkin. Siitä meidän Mies taitaa olla suorastaan kateellinen. Täytyy pistää korvan taakse joulua odotellessa. Lähtiessä järjestelin siellä vielä tauluja seinillä uuteen uskoon ja sain yhden maalauksen mukaankin.

Niin että siellä on nyt kaikki sekaisin, rahat lopussa ja koirankarvoja joka paikassa.

P.S. Tarkennuksena vielä, että vanhemmat siis maksoivat tietokoneensa itse.

Kuvauksellista syksyä

Tää lähtis nyt syysloman viettoon Ouluun vanhempien luo. Kunhan sais ensin kynnet kuivaksi ja  pakattua kamat kassiin.

Mitä tuonne nyt osaa ottaa mukaan? Ei vielä lunta, mutta pakkasta on tai sitten ei. Ottaisiko talvikengät ja talvitakin vai kiertelisikö siellä kaupoissa tekemässä löytöjä. Usein olen tehnyt Oulusta hyviä takki- ja kenkähankintoja. Ja taas olisi aika, entiset on kohta entisiä.

Eilinen kuvausretki kurssin kanssa oli aivan napakymppi! Täydellinen päivä: aamupakkanen oli huurtanut luonnon upean näköiseksi ja koko päivän paistoi aurinko. Mikä siinä oli makkaraa paistellessa järven rannassa.

Mutta hikistä touhua oli könytä polvillaan rantakivikossa kömpelön jalustan kanssa  Olisi tehnyt mieli heittää mahalleen, jos olisi ollut retkialusta.  Opettelimme lähikuvauksen salaisuuksia, siis niitä alkeiskurssitasoisia minun kohdallani. Joku sanoikin, että olemme vasta esikoulussa. Ja makrolinssistä haaveilen.

 

Kuten ensimmäisistä kuvista näkyy, ei ollut helppoa eikä tullut ihan sitä, mitä halusi.

Mutta nyt pakkaamaan. Hyvää syksyistä viikkoa kaikille!

Lokakuu hymyilee

 

Eilen tuli istuttua tiiviisti koko ilta töitten jälkeen valokuvauskurssilla. Iltapäivällä ehdin nakata naamaan Ötkerin pizzan ja katsoa puoli tuntia Clarence Streetia, jossa kenelläkään ei mennyt hyvin. Lopetan kyllä kohta senkin sarjan seuraamisen, jää vain paha maku suuhun, kun ihmiset petaavat siinä varman huonon olon itselleen.

Kolmen tunnin kurssisessio meni taas nopeasti, vaikka olisin kyllä toivonut tiiviimpää otetta opetukseen ja vähemmän jaarittelua. Tällä kertaa käytiin läpi asioita, jotka oli osaksi luettu jo monisteiltakin ja minusta myös käyty läpi aiemmin.

Siellä on yksi noin kuusikymppinen mies, vanhin viidestätoista osallistujasta, jonka jatkuvasti esilletuomiin asioihin paneudutaan turhankin paljon. Eilen hän oli raahannut läppärinsäkin porukan tietokonevelhon tarkastettavaksi.

Tiedollinen anti jäi siis ohueksi. Ei se muuten niin ärsyttäisi, mutta kun tiedon tarve on suuri ja erityisesti kokemustiedon, kun alan harrastajia en muuten tunne. Kamerankäyttöä opin varmasti lisää tulevalla päiväretkellä, vaikka ihan alkeissa siinäkin ponnistelen.

Tämä päivä on kuitenkin mitä ihanin. Sain nukkua pitkät aamu-unet, sen takasi mies, joka heräsi jo seitsemältä viemään koiria ulos. Pienellä lenkillä kuvasin kokeeksi vapaana leikkiviä kaveruksia ja nautin auringosta ja yöpakkasen jäljistä maassa.

Nyt alkoi muuten viikon loma. Leppoisaa lauantaita kaikille!

Modeling

Luna tuli illalla meille hoitoon, joten nyt oli sopiva aika kokeilla molemmille koirille kutomiani talvipuseroita. Ihmeesti molemmat antoivat pukea ne päälle aivan säyseästi eivätkä sen jälkeen huomanneetkaan niitä.

Illan riehakkaan juoksulenkin ja hyvän aterian jäljiltä luun järsiminen rauhassa lattialla oli kova sana. Mutta valokuvaan ei sentään suostuttu ihan noin vain, vaan kumpikin väisti, minkä ehti. Niin kuin aina.

Lunan puseron tein Puro Iltanuotio-langasta, Vilman Kanervikosta. Tähän taitoni vielä riittivät.

Huomenna hauvelit ovat päivän kotona keskenään. Ehkä se on hauskempaa kuin kumpikin yksin.

Reipasta tahtia

Tänä aamuna lensi sateenvarjo monta kertaa nurinpäin, kun kävelin parikymmentä minuuttia töihin paikasta, johon mies minut heitti jatkaessaan omalle työpaikalleen. lähikaupunkiin. Farkut kastuivat ja siinä sivussa takkikin, kun pinnistelin eteenpäin.

Tuollainen sadetta vihmova kova tuuli oli oikeastaan ihan virkistävä! Ainakin nyt, kun ei ollut pakko kulkea pitkää matkaa eikä pyörällä. Nuorempana olin täysin oman lihasvoimani varassa työmatkoilla ja silloin kirosin sateita ankarasti. Puolessa tunnissa ehti kastua, vaikka olisi minkälainen sadeviitta ollut. Nyt oli reipas olo koko päivän.

Oli eilenkin, oli pakko olla. Vauhtia piisasi minuksi ihan liiankin kanssa. Tein hiukan enemmän töitä kuin olisin jaksanut, mutta kun se kaikki oli mielenkiintoista ja mukavaa, niin menihän se.

 Illalla tuttuun tapaan menimme vielä koirakouluun. Vilma kulki suuren osan ajasta nuuskimalla nenä maassa ihan muissa maailmoissa, mutta tärkeimmät temput onnistuivat yllättävän hyvin.  Kyllä me opitaan vielä hyviksi koiriksi ja emänniksi.

Kuvat eivät ole tietenkään tältä päivältä, vaan viime lauantailta, kun aurinko vielä paistoi.

Lillumassa

Kylmänä ja sadetta vihmovana syyspäivänä kävelimme työporukan kanssa iltapäivällä virkistäytymään uimahalliin. Kerran näinkin, ja ihan luvan kanssa. Viime syksynä kokeilimme chi ball -tuntia ja keväällä kiipesimme Oravivuorelle.

Kolmen vartin reipas (huh) kävely kovassa tuulessa pisti posket punottamaan IdaRed-omenan lailla. Sadepilvet armahtivat onneksi ulkoilijat juuri sopivasti.

Yllättävän vieras paikka on uimahallistakin tullut, koska kukaan ei tunnustanut käyneensä siellä aikoihin. Ja niin mukavaa kuin uiminen ja muu lilluminen on. Meillä mies ei tykkää uimisesta ja minä tykkään, mutta olen onnettoman huono lähtemään yksin mihinkään.

Kävimme tänään sentään muutaman sata metriä kiskomassa rintauintiakin, mutta mukavinta oli istua hierottamassa selkäänsä erilaisissa poreissa ja vesisuihkuissa aitoon kylpylätapaan.  Samalla saattoi hyvin jutella toisten kanssa ja venytellä lämpimässä vedessä.

Saunan jätin suosiolla väliin, mutta kuitenkin sain iltapäivästä ihanan rennon ja huolettoman olon.

Entäs jos joskus sittenkin lähtisin yksin uimaan?

Kuvassa on Kerttu Horilan maalaus Mäntän kuvataideviikoilta v.2005.

Herkkuja ruokapöytään

Nyt löytyi taas niin hyvä resepti, että täytyy jakaa iloa muillekin. Hannan soppa -blogissa oli tehty punajuurisalaattia, ja ainesosat maistuivat hyvältä suussa jo lukiessa. Ohje on peräisin Yelianilta Appelsiineja ja hunajaa -blogista.

Tähän raastettiin raakoja punajuuria, joten kokki pääsi helpolla, kunhan käytti suojakäsineitä. Maustettuna raaste oli mahtavan makuista, mehevää ja herkuillista, vielä parempaa kuin osasin etukäteen kuvitella. Ja silti laitoin yrttien sijaan persiljaa, jonka maku ei tietenkään vedä vertoja mintulle ja basilikalle.

2 punajuurta, kuori ja raasta

1 salottisipuli silputtuna tai raastettuna
½ dl silputtua minttua

½ dl silputtua basilikaa (/korianteria)

1 sitruunan mehu

1 rkl hunajaa

2-3 rkl öljyä

suolaa ja mustapippuria

paahdettuja cashew-pähkinöitä päälle juuri ennen tarjoilua

Itse salaatti vain sekoitetaan.

Punajuuren seuraksi marinoin broilerin rintafileitä tunnin verran pussissa, johon olin lisännyt vähän öljyä, sitruunamehua, valkosipulia, 2 kukkuraista rkl Sweet Mango Chutneya, suolaa, pippuria ja hunajaa. Paistoin sitten nopeasti pinnan valutettuihin paloihin ja kaadoin ne uunivuokaan.

Pannulla hauduttelin vielä sipulinlohkoja lopun marinadin kanssa. Lisäsin  mangopaloja säilykepurkista, vähän kermaa ja vaaleaa suurustetta. Me kun tykätään makeasta. Tämä kastike sai mennä broilerinrintoja mehustamaan vuokaan ja hautumaan vielä melkein tunniksi uuniin.

Jestas että oli hyvää!

Palsternakka-perunamuusi sopi hyvin joukon jatkeeksi. Tein sen äidin oppien mukaan kaatamalla ensin keitinveden pois, lisäämällä pari desiä kiehautettua maitoa ja raastettu raaka salottisipuli joukkoon ja pusertamalla muusiksi metallisella perunanuijalla. Viimeistelyyn suolaa, pippuria ja sitruunalla maustettua neitsytoliiviöljyä, sitä ii-vii-ou-ou, jota Rachel Ray Liv-kanavalla käyttää ihan kaikkeen.

Kahvin kanssa oli tietysti kotipullaa, sitä Rainbown äitien tekemää, enkä kerro, montako syötiin!

 Vieraan  nukahtivat lopuksi sohvalle.Siitä voi päätellä, että ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Kuvaleikkiä

Huomaan laittavani kerta toisensa jälkeen samanlaiset kuvat  hieman eri muodossa kuvablogiin ja tänne. Onko siinä mitään mieltä, on sitten toinen juttu.

 

Siis onko siinä kuvablogissa mitään mieltä, siellä kun ei suurta trafiikkia ole. Tykkään vain itse niin kovasti siitä kuvapohjasta, en kuitenkaan usko sen soveltuvan tavalliseen bloginpitoon kovin hyvin. Ei ole kukaan tainnut kokeilla.

 Tästä kuvasta olen aika iloinen, vaikka sekään ei ole kovin tarkka. Harmi, kun sillan katuvalot ehtivät sammua juuri minuuttia ennen.

Tämä ei todellakaan kestä suurentamista, ja toivon, että olisin ehtinyt keskittyä vähän enemmän. Tunnelmasta voisi saada kivan. Ehkä ensi kerralla.

Sumeeta ja pimeetä, optisesti

Tervetuloa katsomaan aloittelijan aikaansaannoksia! Hienon nolla-asteisen sumuaamun innoittamana, ja siksi että piti lähteä liikkeelle jo seitsemältä, otin kerrankin kameralaukun mukaan, vaikka töihin olinkin menossa. Jalusta olisi käsilaukun kanssa ollut jo liikaa.

Tuin   sitten satamassa kameraa milloin mihinkin tolppaan tai sillankaiteeseen. Siitä huolimatta melkein kaikista otoksistani tuli epätarkkoja. On siis uskottava, että jalusta tai ainakin joku gorillapod on oltava mukana.

Mutta homman juju olikin nyt se, että ensimmäistä kertaa kokeilin kameran käsisäätöä ja onnistuin saamaan aikaan edes jotenkuten valottuneita kuvia.

Tässä hymynaaman näät

Hiljaista työpäivää seurasi toinen pitkä ja täyteen tumpattu, mutta sellaistahan työelämä on.  Rauhallisesti tekemällä siitä selvittiin. Illalla ei onneksi ollut mitään sovittuja juttuja, joten Clarence Streetin ja keittoaterian jälkeen saatoin taas rauhoittua kutomaan  Vilman villapuseroa valmiiksi.

Vein sitten koiran ja itseni  reippaalle lenkille pimenevään iltaan, sillä aikaa kun mies heilui kotona imurin kanssa. Asteita oli vain pari plussan puolella ja taivas pilvetön. Pian kokonainen täysi kuu. Kerrassaan ihana ilta! Hauva seurasi tai oikeammin johti ryhdikkäästi ravaten ja huomioliivi loistaen kunnon vauhtia kolmen kilometrin lenkin kaduilla. Kyllä tuntui hyvältä.Hyvä minä.